Askeleen alla pyörähtelevät rapistuneet vaahteranlehdet. Jossain kaukana näkyy asvaltin pinnassa pyörähtelevät sumurenkaat ja kaukaisuudesta korviin kantautuu katuvalojen varoitusäänet. Syksy lennättää puuskittain oksilla viipyileviä lehtiä ja minä kuljen tuijottaen märkään asvalttiin, ajatuksissani askel kerrallaan. Askeleen ääni on ainoa terävä, sen erotan selvästi. Minä kipuilen vielä ja yritän tomerasti toivotella hyvää matkaa kuumeilulle.
Viime yönä en saanut unta. Aamulla tuntuu väsy vetävän mukanaan ja olen hämmentyneenä tuijottanut koivujen oksilla riippuvia keltaisia lehtiä ja silmäillyt lintujen liikehdintää. Kerrotaan lintujen tietävän, milloin suru valtaa sydänalan ja kertovan viestin niille, jotka ovat sille herkkiä sydämensä avaamaan. Parin sukupolven takaa, on hän piirtänyt kämmeneeni elämänviivan- äitiini, minuun ja lapsiini. Puristan puoliksi valmista neuletta käsissäni enkä saa sitä jatkettua. Kaipaus raivaa jo tilaa sisälläni ja kyynelhetket hunnuttavat ajatuksen virtaa. Tuntuu että säpsähdän jokaista puhelinsoittoa- odottavalle aika on pitkä, luopuminen puristaa, vaikka eihän hetkeä meistä kukaan tiedä...
...lämmin käsi lohduttaa hiljaa, hakee sohvalla käteni omaansa, puristaa ja silittääkin vähän.
***
“Rakkaus ei ole toisessa ihmisessä vaan meissä itsessämme: me herätämme sen. Mutta jotta se heräisi, tarvitsemme toista.”
-Paulo Coelho
***
<3 ajatuksin, Mari
-Paulo Coelho
***
<3 ajatuksin, Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti