Sumusade muuttuu kyyneleiden takaa ihan kuin pieneksi lumisateeksi. Ei kyyneleille ole loppua, ne alkoivat valua polttavasti poskille eilen. Antavat hetken tauon ja taas pyrkivät silmäkulmaan kuin varkain. Ottaa tietysti oman aikansa ja suutelee näin hellästi kauniita, syntyneitä muistoja.
Yhteisymmärrys on tänään täysin kateissa, niitä päiviä kun ajatus ei millään tavalla kohtaa. Turhauttaa ja se mikä olisi kaikkein tärkeitä- halaus. Miten välimatka voikaan olla joskus valtavan pitkä? Suru muuntuu helposti turhautuneeksi kiukuksi. Ei osaa olla paikoillaan, eikä siltikään mistään tule valmista.
Pieni kysyy "miksi, äiti, et lainkaan hymyile". Yritän selittää että on surullinen mieli, ei äiti teille lapsille vihainen ole, ei iskällekään... että enkelit hakevat pian rakkaan pois, pian hän katselee meitä tuolta pilven päältä. Niin minullekin pienenä kerrottiin. Toinen pieni tulee, rutistaa niin paljon kuin pienistä käsistään jaksaa ja painaa poskelle pehmeän pusun: "minä tykkään, äiti sinusta niin valtavasti."
Eilen ajoin yksin pitkän kotimatkan kun ilta taittui jo hämärään. Niin tutun ja kauniin laulun sanat saivat taas erilaisen sisällön:
"...Minä yötä kuuntelen, kuuleeko minua siellä kukaan?
Hyvästiksi suutelen muistot ja kuljen tähtien mukaan.
Lumivalkoisen taivaan minä joskus jossain kiinni saan
ja nousen siihen laivaan, jolla lähden ja joka kotiin palaa..."
Hyvästiksi suutelen muistot ja kuljen tähtien mukaan.
Lumivalkoisen taivaan minä joskus jossain kiinni saan
ja nousen siihen laivaan, jolla lähden ja joka kotiin palaa..."
-Kaija Koo: Isä-
Vastakeitetty kahvi lämmittää valkoisen kahvikupin kyljet. Kupin kyljessä leijailevat haaleat lumihiutaleet...
Ajatuksin, Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti